Turlough O’Carolan kiertävä harpunsoittaja

Shamrock 1/2001

Teksti: Juha Varjo

Kuten muuallakin Euroopassa, myös Irlannissa vaikutti 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa sekä kansanmusiikki että ns. taidemusiikki. Jako on siinä mielessä helppo ymmärtää, että taiteen katsottiin kuuluvan yläluokalle, pääasiassa valtaapitäneelle brittieliitille, ja kansanmusiikki oli rahvaan huvittelumuoto. Ilman tätä poliittista jakoa saattoivat nämä kaksi musiikin suuntaa olla jopa niin lähellä toisiaan, että raja oli enää pelkkä veteen piirretty viiva. Tunnetuin muusikko, joka taiteili näitä kahta suuntausta erottavan rajan välillä, oli sokea harpunsoittaja Turlough O’Carolan.

Jo teini-iässä isorokon seurauksena sokeutunut O’Carolan eli aikana 1670 – 1738, jolloin italialainen taidemusiikki, erityisesti jousisoitinmusiikki, ehti vakiintua irlantilaisen yläluokkaisen taiteenharrastajapiirin keskuudessa. Dublinista oli jo tuolloin kehkeytynyt huomattava kulttuurikeskus. O’Carolanin varhaiset vaikuttajat olivatkin juuri italialaissäveltäjiä kuten Vivaldi ja Corelli, sekä varsinkin Geminiani, jota hän suuresti ihaili.

Menuetit innostivat

Vähitellen O’Carolanin kiinnostus kohdistui myös ranskalaiseen barokkimusiikkiin, erityisesti tansseihin kuten menuettiin, esim. Jean Baptiste Lullyn musiikkiin. Näitä hän myöhemmin yhdisteli sävellyksissään irlantilaisiin kansantansseihin, etenkin jigeihin.

O’Carolan poikkesi kuitenkin ns. taidesäveltäjistä kahdesta syystä. Ensinnäkin silmiinpistävä seikka oli hänen suuntautumisensa kansanmusiikkiin. Folklorismin hyödyntäminen klassisessa musiikissa saavutti nimittäin huippunsa vasta 1800- ja 1900- luvuilla (mm Harty, Stanford, Butler sekä manner-Euroopassa tietysti Dvorak, Bartok, Kodaly ym.). Toinen erottava tekijä oli O’Carolanin soitinvalinta. Päinvastoin kuin aikalaisensa, ei O’Carolan itse omistautunut jousisoitinmusiikille, vaan valitsi pääinstrumentikseen irlantilaisten kansansoittimen, harpun.

Harppuja ja palmikoita

Tässä yhteydessä muutama sana harpusta on paikallaan: Clairseach, mikä tarkoittaa harppua iirinkielellä, on dokumentoitu jo niinkin varhain kuin 1300-luvulla. Harppuja ja harpunsoittajia sensijaan on vihreällä saarella ollut jo satoja vuosia aikaisemminkin. On mahdotonta jäljittää sitä, milloin alunperin Kaukoidästä Egyptiin ja Välimeren maihin kulkeutunut instrumentti päätyi irlantilaisten soittajien käsiin. Se kylläkin tiedetään, että irlantilaiset merenkulkijat kävivät kauppaa Välimeren maiden kanssa. Näiltä matkoilta lienee tuotu tuliaisiksi myös musiikki-instrumentteja. Välimeren alueen traditioihin kuuluu myös palmikkokuviointi, mikä nykyään tunnetaan Aran-saarten villapuseroissa, joten kanssakäyminen kelttien ja etelä-eurooppalaisten välillä on ollut kulttuurinvaihdon kannalta merkittävää. (Onhan kelttitraditiota esiintynyt niinkin etelässä kuin Espanjassa).

Irlannin vanhin säilynyt harppu on nähtävillä Trinity Collegessa, Dublinissa. Oletettavasti tämä instrumentti on kuulunut vuosina 926 – 1014 jKr eläneelle irlantilaiskuninkaalle Brian Borulle.

Bardien soitin

1700-luvulla harppu oli suuresta koostaan huolimatta vakiintunut kiertävien bardien instrumentiksi. Viulu ja säkkipilli olivat enemmän kansantanssien säestyssoittimia. Aikojen saatossa harppu alkoi kuitenkin menettää suosiotaan sitä mukaa kun rajat taide- ja kansanmusiikin välillä jyrkkenivät ja viulu, säkkipilli ym. raivasivat tilaa kansanmusiikin keskuudessa. Harppumusiikkia alettiin elvyttää suhteellisen varhain. Jo 1808 perustettiin Belfast Harp Society ja vuotta myöhemmin Dublin Harp Society herättämään henkiin kuolevaa traditiota.

Tänä päivänä toimii lukuisia harppua käyttäviä irlantilaismusiikin yhtyeitä, kuten Chieftains, Clannad ja bretagnelainen Alan Stivel. Onpa kelttiharppu helissyt joskus jopa Clancy Brothersien levyillä.

Nykyinen irlantilais (keltti) -harppu on kooltaan pienempi kuin keskiaikaiset esikuvansa. Kielien lukumäärä vaihtelee 24 – 34:n välillä. Samantyyppisiä harppuja käytetään myös Skotlannissa ja Englannissa.

Uuttera tienraivaaja

O’Carolanin vaikutus irlantilaiseen kulttuuriin oli kuitenkin paljon merkittävämpi kuin ns. “vakavampien” säveltäjien, mikä näin jälkeenpäin on havaittavissa. Tienraivaajan osa ei koskaan ole helppo. Katolisella irlantilaisnuorukaisella riitti vastusta protestanttien valtaapitämässä kotimaassa. Kuitenkin O’Carolan onnistui pysyttelemään sekä katolisen että protestanttisen eliitin suosiossa. Hän kirjoitti sekä iirin- että englanninkielisiä lauluja. Suosion syynä oli vuorenvarmasti myös hänen uskomattoman laaja musiikillinen tietämyksensä. O’Carolanin musiikista löytyy paitsi oman kotisaaren kansanmusiikki – rahvaan huvi – myös kaikuja ylimystön suosimasta barokista ja jopa renssanssi- ja keskiajan hovimusiikista. Näinollen hänen musiikkinsa sai ihailijoita molemmista leireistä.

Oliko O’Carolan sitten lahjakkuudestaan huolimatta vain taitava opportunisti, joka toimimalla protestanttien kulttuuripiireissä mahdollisti itselleen mukavamman elämän kuin enemmistölle hänen maanmiehistään oli mahdollista? Tähän on vastattava kielteisesti jo senkin vuoksi, että hän oli kuitenkin ensisijaisesti esiintyvä taiteilija yli 200:sta säilyneestä teoksestaan huolimatta. Kiertävän taiteilijan elämä ei ollut mitään ylellistä matkustelua 1700-luvun alkuvuosikymmeninä. On muistettava myös, että O’Carolan oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Tämä Ballyfarnonin kylästä kotoisin ollut sepän poika ei olisi ehkä päässyt muusikon uralle ilman hyväntahtoisten naapureidensa, McDermottin perheen apua. Perheen rouva – oletettavasti O’Carolanien sukulainen –huomasi jo varhain nuoren Turloughin lahjakkuuden ja auttoi tätä uran alkuun kustantamalla ensin hänen opintonsa ja hankkimalla sitten hänelle harpun ja hevosrattaat. O’Carolan on osoittanut kiitollisuuttaan McDermottin emännälle omistamalla tälle erään kauneimmista sävellyksistään “Mrs McDermott”.

O’Carolanin myöhemmistä vaiheista mainittakoon avioituminen, kuusi tytärtä ja poika, joka isänsä tavoin soitti harppua. O’Carolan itse asettui Dubliniin, missä hän vietti aikaansa tunnettujen kulttuurihenkilöiden, etenkin Jonathan Swiftin seurassa.

Mikäli haluaa tutustua O’Carolanin tuotantoon, kannattaa hankkia The Harp Consortin & Andrew Lawrence-Kingin levyttämä “Carolan’s Harp” -cd. Siinä on mukana niin instrumentaaleja kuin laulujakin sekä esimerkkejä siitä, että O’Carolan sävelsi harpun lisäksi myös viululle ja säkkipillille.
(DHM BMG 05472-2735-2 1996)