eli: Jameissa on kyse kohtaamisesta
Teksti: Markus Asunta
Huilistilegenda Matt Molloyn pubi Westportissa, Mayon kreivikunnassa on miltei tyhjä elokuisena arki-iltana. Lapsiperheet ovat siirtyneet kotiinpäin, ja kanta-asiakkaiden lisäksi paikalla on vain illan jamien alkua odottava suomalainen turistipariskunta. Aikaa kuluu, ja lopulta jossakin vaiheessa muusikoita alkaa valua paikalle. Alkuturinoiden jälkeen soitto alkaa. Suomipoikakin mahtuu mukaan tinapilleineen, yllättäen paikalle on eksynyt myös oulunamerikkalainen bodhranisti Brent Cassidy. Jossakin vaiheessa takana oleva pitkä matka alkaa vaatia veronsa ja painovoima vetää suomalaisia silmäluomia alaspäin. Tässä vaiheessa huomataan häkellyttävä yksityiskohta: jossakin vaiheessa pubi on pakkautunut aivan täyteen. Ulos päästäkseen on tehtävä töitä.
Esteri näyttää mahtinsa Pohjois-Satakunnassa, kun Pomarkku Irish Festivalille on saatu vallan irlantilainen sääkin. Lauantai-iltapäivän kaatosateessa moni festivaalin esiintyjistä on sopivasti keikkojen välissä, ja juhlakansan keskuudestakin löytyy soittajia. Niinpä nämä ihmiset päätyvät valtaamaan kahvilan joenrannasta aloittaakseen siellä jamit, ja pikku hiljaa soiton jatkuessa paikalle pakkautuu yhä enemmän väkeä. Sen kummemmin valmistelematon sessio on monelle festivaalin kohokohta.
Kysymys on ihmisistä
Nämä kaksi hetkeä osoittivat tämän jutun kirjoittajalle paljon irlantilaisen kansanmusiikin olemuksesta. Aidoimmillaan irlantilainen musiikki on juuri jamisessiossa, jossa musiikkia ei varsinaisesti esitetä. Parhaimmillaan kyse on jostakin sellaisesta, mitä on kielen keinoin hankalaa selittää. Jostain sellaisesta, jota ei tavoiteta ainakaan aivan samalla tapaa konserteissa tai levyllä. Kyse on kohtaamisesta ja vuoropuhelusta niin soittajien kuin soittajien ja kuulijoiden välillä. Alussa mainituissa Matt Molloy’s – pubin jameissa soitti huiluaan myös protestanttinen kirkonmies Gary Hastings, joka on alkujaan kotoisin Belfastista. Hän julkaisi pari vuotta sitten levyn yhdessä viulisti Séamus Quinnin kanssa, joka toimii katolisena pappina Monaghanissa. Levyn esipuheessa Hastings toteaa:
– Perinnemusiikissa ei ole ollenkaan kyse musiikista, vaan ihmisistä. Ihmisistä, jotka soittavat ja ihmisistä jotka kuuntelevat. Itse asiassa kansanmusiikkisession tärkeimmät hetket ovat kappaleitten välissä. ” Hastingsin mukaan kansanmusiikki muuttuu pelkäksi nuottien sekamelskaksi ilman sävelmiin liittyviä tarinoita:
– Henkilökohtaiset assosiaatiot joita kappaleet keräävät ympärilleen, hämärtyneet muistikuvat ja yhteydet antavat niille sen elämän ja tarkoituksen joka niillä on. Saadakseen kunnon otteen musiikista täytyy päästä tarpeeksi lähelle soittajia haistaakseen heidät, osaksi kokemuksen verkkoa. Tällainen tavara ei tartu kovin hyvin kiiltäville CD-levyille ja muovisille nauhoille. Ihmiset ovat ihmisiä. Äänitteet ovat vain äänitteitä.”
Pastori todistaa väkevästi. Äänitallenteet – ja rohkenenpa väittää että tavallaan myös kansanmusiikkikonsertit, ovat laimennettu versio siitä kohtaamisesta, jonka jamisessio voi parhaimmillaan antaa. Mutta kun puhutaan kohtaamisesta ja dialogista, missä muodossa se voi parhaiten toteutua? Moni muusikko irvistää mielessään ajatukselle, että yksi jos toinenkin pubin asiakkaista liittyisi tuosta noin vaikkapa lusikoilla rytmiä heiluttaen sessioon mitään kyselemättä ja turhia arkailematta. Tai sille, että aina löytyy joku joka tahtoo kuulla Danny Boyn tai Whiskey in the Jarin.
Toisaalta monet sessiot ovat sortuneet melkoiseen musiikilliseen elitismiin. Helsingin kotoisilla Mällin jameilla on maakunnissa melko pelottava maine. Muualla Suomessa jameja kiertänyt buzukisti Ville Karas kertoo kutsuneensa paikallisia soittajia Helsinkiin ja saaneensa pelokkaita vastauksia:
– Ne sanoivat että eihän sinne uskalla tulla kun siellä ihan aikuisten oikeasti lyödään jos ei soita tarpeeksi hyvin, Karas ihmettelee.
Outoa sinänsä, sillä sekä Karas että allekirjoittanut ovat kokenet oman yhdeksi tärkeäksi kehittymiselle soittimiensa parissa juuri sen, että jameissa on ollut paikka heille jo aloittelijoina. Ehkä ilmapiiri on aiemmin ollut erilainen. Toisaalta “kulta-ajoilta” kuulee kerrottavan tarinoita myös niistä ajoista, jolloin yksi jos toinenkin harjoitti lusikoidensoittoa melko kontrolloimattomasti. Olisiko elitistinen vaihe Helsingin jamikulttuurissa syntynyt vastareaktiona tälle ja voitaisiinko ajatella, että näistä vaiheista on edetty jonkinlaiseen tasapainoiseen synteesiin? Toivottavasti.
Edellä mainitut lienevät ne ääripäät, jotka tappavat “aidon dialogin” irlantilaisesta sessiosta. Session myrkyttäminen tavalla tai toisella on verrattavissa siihen, että tulisi kapakassa tieten tahtoen häiritsemään naapuripöydän keskustelua. Musiikkiterapiaryhmä ja irkkujamit ovat tiettävästi ainakin jossakin määrin eri asia. Toisaalta muusikoiden elitistinen asennoituminen saattaa muuttaa ihmisten välisen kohtaamisen nirppanokkaiseksi briljeeraamiseksi. Kenties kokeneempien muusikoiden olisi syytä pyrkiä pitkämielisyyteen siinä missä aloittelevien soittajien ja kuulijoiden tulisi kunnioittaa soitettavaa musiikkia, onhan kyseessä kuitenkin kieli jolla session vuoropuhelu käydään.
“Craic on holjaa”
Entä mikä sitten lopulta on kuulijan rooli tässä kohtaamisessa? Aina kuulijakunnan ei tarvitse välttämättä pakkautua soittajien pöydän ympärille ihmismuuriksi tai pyytää baarimikolta lusikoita ollakseen “hengessä mukana”, toisaalta joskus tilanne saattaa sallia tai vaatiakin moista. Dialogia käydään ehkä kuitenkin selkeimmin soittajien välillä. Ja toisaalta jonkinlaista vuoropuhelua yleisön ja esiintyjän välillä käydään toki myös konsertissa. Jamien erikoislaatuisuudessa lienee kyse spontaaniudesta, siitä että ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Soittajat ovat paljon lähempänä kuulijoita kuin konsertissa, ja heidän reaktionsa ja assosiaationsa niin toistensa soitannollisiin ratkaisuihin kuin kappalevalintoihin tai kerrottuihin tarinoihin on session tärkeimpiä mausteita. Spontaaniuteen liittyy myös virheen mahdollisuus, joten musiikin laadultaan kyseenalaisemmatkin hetket kuuluvat asiaan.
Ja toisaalta vaikkei olisi niin perehtynyt musiikkiin, että kykenisi moisia nyansseja kuulemaan ja erottamaan, niistä syntyy myös kokonaistunnelma. Tämä taas on kaikkien aistittavissa. Lopulta kyse lienee juuri siitä ilmiöstä, josta irlantilaiset käyttävät ilmausta craic [‘kräk]. En tiedä, voitaisiinko Forssan seudulla tunnettua sanaa “holja” pitää craicin suomenkielisenä vastineena.
Kuten todettu, Suomessa järjestetään sessioita myös susirajan tuolla puolella. Enemmän tai vähemmän säännöllisiä jameja on tiettävästi ainakin Turussa, Jyväskylässä, Joensuussa, Oulussa sekä Tampereella, jossa tavaksi on tullut kokoontua soittelemaan O’Connell’sin pöytään sunnuntaisin. Vähän niin kuin Mällissä ennen vanhaan. Mieleen on tullut, voisikohan sessiokulttuuria laajentaa niin, että jameja järjestettäisiin useammin ja spontaanimmin. Erityisesti festivaalien aikaan tuntuisi kiehtovalta ajatukselta, että konserttien ohella myös jameja järjestettäisiin “tuhkatiheään”. Vaikka ilman sen kummempaa organisointia niin, että soittajat pelmahtaisivat soveliaaseen tilaan tiedustelemaan kapakoitsijalta tai vastaavalta, että kelpaisiko (ilmainen) irkkumusiikki. Olisikohan moinen holjaa?
Uusimmat kommentit